Lähes heti perään tuli kauhu: kaikki uutiset mitä normikaupunkilainen lukee, käsittelee lähinnä hometaloja ja ihmiskohtaloita niiden takana. Kuinka kukaan, koskaan uskaltaa ostaa omakotitalon? Ei ole väliä millä vuosikymmenellä se on rakennettu, jokaisella vuosikymmenellä on tehty karmaisevat rakennusvirheet, joita jälkipolvet kauhistelevat. Uusi talo, se se vasta pommi onkin, sillä vielä ei tiedetä, mitä rakennusvirheitä se kätkee; ne selviävät vasta seuraavilla vuosikymmenillä tuleville sukupolville. Lisälukemista vaikka Janne Koiramon opinnäytetyössä: "Yleisimpien riskirakenteiden yleisyys ja kunto eri vuosikymmenien pientaloissa" (linkki).
Kävimme katsomassa muutamia taloja, mutta mikään ei oikein loksahtanut ja ajattelimme jo luopua ajatuksesta, kunnes... Siinä se oli. Kaikki mitä halusin ja vähän enemmän. Kaiken keskellä kodin sydän, iso keittiö ja kakluuni.
Kakluuni(ni) (toivottavasti siis kohta minun) on hellyttävä. Sen historia on hieman hämärän peitossa, ainoa johtolanka jonka sain, on että se on saksalainen. Surffattuani raivoisasti, sain selville, että se on Wamsler HOK 10 . Sen sielunelämä tosin vielä hieman hämärän peitossa, mutta enköhän löydä siitä lisää tietoa. Se kuulemma lämmittää vähän liiankin tehokkaasti eikä sen luukkua saa avata sen jälkeen kun tuli on syttynyt (en ihan ymmärtänyt miksi, mutta eiköhän sekin selviä). Siinä on kaksi säätönuppia alhaalla, joiden käyttötarkoitus on vielä arvoitus.
Mutta takaisin talo(ni) historiaan. Milloin se on rakennettu..., sepä se, se on kahden vuosikymmenen (eri rakennusvirheiden?) summa. Alkuperäinen osa on 1950-luvun rintamamiestalo ja uusi osa on tehty 2000-luvun alussa. Kauhistusten kauhistus sanovat ne, jotka suunnitelmiani kommentoivat tässä vaiheessa.
Silti minusta tuntuu, että minä ja kakluuni kuulumme yhteen.
