Tämä on ollut viikko, jolloin ei ole tapahtunut oikeastaan yhtään mitään. Ulkona mennään edelleen plussa-asteilla ja taivas on harmaa eikä aurinkoa ole näkynyt. Säätiedotus lupaili pakkasta ensi viikoksi, mutta nähtäväksi jää, kuinka paljon pakkanen kiristyy.
Olisi jo kova mieli päästä puutarhaan touhuamaan, mutta toistaiseksi on ollut tyytyminen huonekasveihin. Kuvassa soihtuköynnös. Kaupoissa on myös ollut runsaasti saintpaulioita ja kiinanruusuja eli kukkivia kasveja on ollut tarjolla.
Kaiken kiireen keskellä ehdin pohtia syntyjä syviä ja mietin, kuinka iloinen olen tästä talosta. Se aidosti tekee minut onnelliseksi. Minusta on kiva asua täällä. Talven pitkä pimeys ja harmaus on siedettävää, kun talossa on tilaa ja lääniä temmeltää. Lapset ja lapsenlapset viettävät täällä paljon aikaa ja sekin on ihanaa. Omat lapset jo aikuisia ja mukavia sellaisia, lapsenlapset kasvavat silmissä.
Talossa on monet asiat vähän heikun keikun, mutta niin se saavat ollakin. Katsoopa minne vain, tulee mieleen, että tuonkin voisi tehdä... Onneksi hommat eivät karkaa minnekään, vaan odottavat kiltisti tekijäänsä. Jos pitäisi mainita yksi arjen helpottaja, niin se on robotti-imuri Roomba, jonka polkaisen töistä tultuani käyntiin ja se mennä puksuttaa läpi alakerran huoneita ja kerää mennessään säiliönsä täyteen roskaa. Sitä voisi verrata astianpesukoneeseen, ei ne astiat itse sinne koneeseen mene, eivätkä ne sieltä itse pois tule, mutta en silti viitsisi tiskata käsin.
Toinen mistä en luopuisi, on äänikirjat. Olin lapsena kova lukemaan, sitten meni välissä vuosia, etten kerennyt kirjaa avamaan. En kerkiä vieläkään, mutta äänikirjojen myötä ehdin uppoutumaan kirjojen maailmaan automatkoilla ja puhdetöitä tehdessäni. Kuulun muutamaan kirjaryhmään Facebookissa ja houkuttelevia kirjoja on niin paljon enemmän, kuin koskaan ehdin niitä kuuntelemaan.
