Mietin taloani (aika paljon nykyisin...) ja tulin johtopäätökseen, että omakotitalo on kuin lapsi. Se vaatii huomiota, se kuluttaa rahaa ja siihen on sidoksissa sen kymmenennen kerran. Se vaatii fyysisesti huomiota ja se kuluttaa henkisesti energiaa, se kiukuttelee ja saa uhmakohtauksia. Se teloo itseään ja yllättää sinut kun vähiten odotat. Tarvitset lauman asiantuntijoita luotsaamaan taloasi elämässä eteenpäin, siinä missä lapselle etsit neuvolan terveydenhoitajaa, lääkäriä, opettajaa, harrastuskerhon vetäjää, talolle etsit nuohoojaa, putkimiestä, sähkömiestä... Kuin lapsi, se kasvaa ulos vaatteistaan, leluistaan ja vaatii aina jotain uutta. Uusi katto, uudet putket, uusi ulkomaali...
Olemme asuneet parikymmentä vuotta omistusasunnossa taloyhtiössä. Se on verrattavissa avioliittoon. Olet sitoutunut, pieniä yllätyksiä tulee remonttilainojen osalta, mutta yleensä kaikki sujuu kuin tehtaanlinjalla. Maksat yhtiövastikkeen ja käytännössä voit unohtaa kaiken muun. Naapurit voivat olla ärsyttäviä (kuten pitkässä avioliitossa joskus puolisokin), mutta arki rullaa tasaisesti eteenpäin ja istut mukavasti nojatuolissasi katsellen ohjelmia telkkarista työpäivän jälkeen. Viikonloput ja lomat voit viettää huolettomasti. Suurin kysymys on lähinnä minne mennä ja mitä tehdä? Jäädäänkö kotiin vai lähdetäänkö reissuun.
Asuimme kymmenisen vuotta avioliiton alussa vuokralla ja vaihdoimme asuntoa kuusi kertaa. Vuokra-asumista voisin verrata avoliittoon. Kun keittiön kaappien väri ei miellytä, sinulla on kuukauden irtisanomisaika ja pistät kamppeet kassiin ja muutat uuteen asuntoon. Valinnan vapaus on kiinni vain kukkaron paksuudesta. Voit valita lyhyellä varoitusajalla millaisen asunnon haluat. Ei sitoumuksia puolin eikä toisin. Huoleton on hevoseton poika, sanoi isoäitini aikoinaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti